Ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Ville Tavio on päättänyt, että Suomi ei osallistu Ukrainan jälleenrakentamista edistävään tasa-arvoliittoumaan. Syynä näyttää olevan se, että liittouma tavoittaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien ajamista.
Suomen osallistuminen Ukrainan jälleenrakentamisen kaikkiin osiin on kaikkien muiden kysymyksien joukosta tosi helppo päätös. Ymmärrämme muita eurooppalaisia maita paremmin Venäjän olevan tosiasiallinen ja eksistentiaalinen uhka meille kaikille, ja siksi olemme tähän saakka vankasti tukenut Ukrainaa sekä sotilaallisten tarvikkeiden että siviiliavun kautta. Ukraina on myös tuleva Euroopan unionin jäsen ja liittolaisemme, mikä velvoittaa meitä tarjoamaan sille konkreettista apua, kun sitä tarvitaan — ja pystymme odottamaan samaa, jos roolit olisivat toisinpäin. Jälleenrakentamishanke ei myöskään sinänsä vaadi edes sotilaallista tukea, siksi pasifistiseen suuntaan kallistuvien ei tarvitse tasapainottaa sodan vastenmielisyyttä ja itsepuolustuksen tarvetta. Meiltä ei vaadita kuin sitä, että autamme hyvin vaikeassa tilanteessa olevaa ystäväämme — ja ei ole mitään perusteltavaa syytä, miksemme tekisi ihan kaikkea tuon päämäärän eteen.
Tasa-arvoliittouma tarjoaa myös ainutlaatuista mahdollisuutta edustaa suomalaista ja pohjoismaista tasa-arvoa maailman lavalla sekä varmistaa, että Euroopan unioni kehittyy tasa-arvoisempaan suuntaan myös tällöin, kun ihmisoikeuksien suoja heikkenee Venäjällä ja muissa diktaattorimaisissa valtioissa. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on muun muassa hyökkäys HLBT-myönteisyyttä ja naisten tasa-arvoa vastaan; erityisesti nyt, kun joiltakin venäläisiltä tahoilta löytyy halua jopa kieltää vapaaehtoinen lapsettomuus, on tärkeää pitää kiinni juuri noista oikeuksista, joista nautimme. Oman ministerimme kielteinen suhtautuminen niihin avaa valtavan särön meidän yhteiseen vastustukseemme diktatuuralle.
Eli suoranaisesti sanottuna: suomalainen ministeri on kieläytynyt yhdestä moraalisesti ja pragmaattisesti yksinkertaisimmasta tavasta auttaa Ukrainaa ja edistää tärkeitä suomalaisia arvoja siksi, että hän ei pysty henkilökohtaisesti hyväksymään sukupuolivähemmistöjen oikeuksien edistämistä. Ja istuva pääministeri, jonka puolue väittää itsensä edustavan liberaalia oikeistoa, ei kehtaa edes kritisoimaan tätä päätöstä. Vaikka konkreettinen vaikutus Ukrainan tukeemme on tässä tapauksessa minimaalinen, symbolinen viesti on karu — että Suomen hallitus ei ole valmis puolustaa sukupuolivähemmistöjen oikeuksia, eikä sen tukeen liittolaisilleen voi aina luottaa.
Oikea toimintatapa on ja on kauan ollut selvä:
Nyt jos koskaan ei ole aika peruuttaa edes osittain arvoistamme tai asemastamme vankkana Ukrainan tukijana ja tasa-arvoon pyrkivänä maana.